Vapaaehtoinen side ei ole valtion avustus

Vastine kohdistuu Jungnerin koheesioväitteeseen klipissä 37:11–43:00. Varsinainen vastaus alkaa 38:09. Hän ei tässä kohdassa todista eikä kiistä kysyjän syytöksiä järjestöjen puoluesidoksista, suojatyöpaikoista tai rahakierrätyksestä. Hän vaihtaa aiheen yhteiskunnan koheesioon.

Hänen ketjunsa on ehdollinen kokonaisväite, ei näyttö yksittäisen avustusleikkauksen seurauksesta:

1. 01

   Jungner luettelee juhlat, koulut, vaalit, rajat, kielen ja järjestöt yhdeksi sidetarjottimeksi

   Suomalainen yhteiskunta koostuu monista siteistä: juhlista, kouluista, vaaleista, rajoista, puolustusvoimista, kielestä, kulttuurista ja kansalaisjärjestöistä.

2. 02

   Jungner siirtää heikommassa asemassa olevat saman verorahoitteisen kulttuuri- ja järjestötyön varaan

   Kulttuuri- ja järjestötyö hoitaa myös heikommassa asemassa olevia.

3. 03

   Jungner väittää, että kaikkien siteiden poisto jättäisi atomisoituneita ihmisiä

   Jos kaikista näistä hankkiudutaan eroon, jäljelle jää atomisoituneita ihmisiä ilman yhteisöä.

4. 04

   Jungner johtaa tästä syrjäytymisen, ryöstöt ja Mad Max -maailman

   Tästä seuraa syrjäytymistä, velattomuuden tunnetta yhteiskuntaa kohtaan, ryöstöjä ja lopulta Mad Max -maailma, jossa fyysinen voima ratkaisee.

5. 05

   Jungner tekee kulttuuritoimijoista, Ylestä ja järjestöistä valtion tarinan osan

   Kulttuuritoimijat, yleisradiot ja kansalaisjärjestöt ovat siksi keskeinen osa tarinaa, joka sitoo ihmiset Suomen valtioon.

Vastaus on siksi kohdistettava siihen, mitä hän todella sekoittaa.

Yhteisö, perinne, kieli, keskinäinen apu ja kulttuuri voivat sitoa ihmisiä yhteen. Tätä ei tarvitse kiistää. Siitä ei kuitenkaan seuraa oikeutta verottaa ihmisiä ilman suostumusta, ohjata heidän rahojaan poliittisesti valituille järjestöille tai kutsua tätä pakonsiirtoa kansalaisyhteiskunnaksi.

Ainoa oikeutettu järjestäytyminen on vapaaehtoinen. Ihmiset saavat perustaa yhdistyksiä, säätiöitä, seurakuntia, keskinäisen avun seuroja, kulttuuripiirejä ja etujärjestöjä — ja rahoittaa niitä omalla rahallaan.

Heti kun järjestö elää pakolla kerätyllä verolla, monopolirahoituksella tai lainsäädännöllisellä etuoikeudella, se lakkaa olemasta itsenäinen kansalaisyhteiskunta. Se on valtion jatke tai poliittisesti valittu edunsaaja.

Jungner nimeää samaan koriin juhannuksen, kielen, rajat, puolustusvoimat, kulttuuritoimijat, yleisradiot ja kansalaisjärjestöt. Näin hän peittää juuri sen eron, josta kiista käy: mikä side syntyy suostumuksesta, ja mikä elää pakosta.

Jungner rakentaa vastakkainasettelun: joko nykyiset koossa pitävät rakenteet — mukaan lukien julkisesti rahoitetut ja poliittisesti valitut toimijat — tai kaikkien siteiden, auttamisen, kulttuurin, normien ja yhteiskuntarauhan hävitys. Tämä on olkiukko.

Oikea kysymys ei koske juhannusta, kieltä, perhettä, naapuriapua, vapaaehtoista yhdistystä tai yhteisiä normeja. Oikea kysymys on: saako valtio pakottaa ihmiset maksamaan järjestöille, joiden rahoittajaa, hallintoa ja prioriteettia he eivät ole valinneet?

Nykyisen rahoitushimmelin tilalle ei tarvita Mad Maxia. Tilalle riittää kansalaisyhteiskunta, joka elää tai kuolee sen mukaan, saako se vapaaehtoista tukea niiltä, joita se väittää palvelevansa.

Jungner siirtyy koheesiosta ryöstöihin ja Mad Maxiin ilman mekanismia. Hän ei osoita, että nykyinen julkinen järjestörahoitus tuottaa mitattavaa luottamusta, turvallisuutta tai vähäisempää rikollisuutta; että rahoituksen rajaaminen heikentäisi vapaaehtoisia siteitä; että Yhdysvaltain kauppojen tyhjennykset seuraisivat juuri järjestö- tai kulttuurirahoituksen puutteesta; tai että Mad Max olisi looginen seuraus verorahahanojen sulkemisesta.

Ilman kausaaliketjua jäljelle jää uhkakuva: jos et hyväksy nykyistä pakkorahoitettua verkkoa, yhteiskunta hajoaa.

Jos yhteiskunta todella pysyisi koossa vain poliittisesti valittujen välikäsien avulla, se ei todistaisi välikäsien välttämättömyyttä. Se todistaisi, että aitoja siteitä on heikennetty ja korvattu riippuvuudella.

Julkinen järjestörahoitus keskittää edun saajalle ja hajottaa kustannuksen veronmaksajille.

Kun järjestö saa veronmaksajien rahaa, taattua asemaa lainvalmistelussa tai suojattua rahoituskanavaa, se kilpailee poliittisesta suosiosta eikä ihmisten suostumuksesta. Jungner ei vastaa kysymykseen, ovatko nämä itsenäisiä yhdistyksiä vai vallan jatkeita.

• Yhdistykset: ihmiset perustavat niitä vapaasti.
• Rahoitus: jäsenmaksut, lahjoitukset, maksulliset palvelut, keskinäinen apu — ilman veropakkoa.
• Testi: jos toiminta tuottaa arvoa, tuki jatkuu. Jos ei tuota, toiminta loppuu.
• Siteet jotka jäävät: perhe, ystävyys, naapuruus, uskonto, kieli, perinne, maine, vapaaehtoinen vaihto ja sopimus. Nämä eivät vaadi ministeriötä.
• Turva ja oikeus erikseen: yhteiskuntarauha nojaa omistukseen, sopimukseen ja siihen, että aloitteellinen väkivalta torjutaan — ei siihen, että valtio valitsee kulttuurillisia ja aatteellisia edunsaajia.

Järjestö, joka tekee hyvää työtä alkoholistien, sairaiden tai huostaanotettujen lasten kanssa, säilyttää arvonsa myös ilman verorahaa. Se joutuu vain osoittamaan arvonsa niille, jotka voivat sanoa kyllä tai ei. Se on kansalaisyhteiskunnan määritelmä.

Lähteet: Mikael Jungner – Onko demokratialla tulevaisuutta? (YouTube, 37:11) · Spotify-klippi